Feed aggregator

Ajattelin näin yön viimeisinä tunteina koittaa eritellä erästä ongelmaa, jota olen pohdiskellut useamman päivän jo (kiitos kaikille irkkitutuille ja Facebook-kavereille siitä, että olette kestäneet tätä — sekä toki niille, jotka ovat osallistuneet keskusteluun kasvokkain). Opiskelijoiden tulisi ideaalitilanteessa olla osa yliopistoyhteisöä, se kolmas pilari tutkijoiden, opettajien ja muun henkilökunnan lisäksi.

Opiskelijoiden ei esimerkiksi pitäisi olla asiakkaita tai se pakollinen riesa, vaan toivottavaa olisi, että — ainakin osa — tulisi osaksi tieteellisempää yhteisöä. En tiedä kuinka yksin olen tämän suhteen, tai miten muilla laitoksilla — tai yliopistoissa asia hoidetaan, mutta koen olevani laitoksella vain, koska minun opettamisesta sattuu saamaan rahaa, ainakin jos joskus valmistun.

Perustelen tätä näkökantaa ensiksi yleisesti liittyen tutkimukseen laitoksellamme ja tämän jälkeen täsmällisesti Politiikan tutkimuksen päivien esimerkillä.

Mitä meillä oikeastaan tutkitaan?

Ensimmäiseksi, tutkimus. Minusta on vähän hävettävää myöntää, etten tiedä mitä laitoksellamme tutkitaan. Tämä voi olla oma virhe, ehkä minun pitäisi istua enemmän sopivilla kursseilla ja saada tätä kautta hahmoitettua kokonaiskuvaa. Toisaalta, olen pyrkinyt olemaan oma-aloitteinen. Olen tarkistanut laitoksemme tutkimus-sivut havaitakseni, ettei siellä oikeastaan sanota mitään. Tiedän paremmalla tasolla esimerkiksi mitä kollegamme Tampereella tutkivat ja seuraan mitä Turussa tapahtuu.

Mutta, tuo tosiaan saattaa hyvin olla omaa kykenemättömyyttäni. Ehkä jollain kurssilla on oikeasti esitetty laitoksemme tutkimusaloja tai jotain sitä vastaavaa teemaa. Toki minäkin tiedän, mitä yksittäiset tutkijat tekevät, lähinnä jos he ovat sattuneet pitämään kursseja omista aihepiireistään. Mutta, kokonaiskuvaa ei vain ole.

Konferenssi — mahdollisuus tavata ihmisiä

Mutta, tarpeeksi tuosta teemasta — sanottavaa olisi vielä, mutta ne on sitten käsiteltävä myöhemmässä teksteissä. Otan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opiskelijat tuntuu vain unohtuneen laitoksellamme. Politiikan tutkimuksen päivät järjestetään vuonna 2010 Helsingin yliopistolla. Oikeastaan, ne järjestetään ensi torstaina.

Nämä päivät olisi hyvä mahdollisuus meille opiskelijoille tavata joitain tekijöitä muualta Suomessa ja saada kokonaiskuvaa siitä missä politiikan tutkimus 2010-luvulla menee. Mutta, opiskelijajärjestömme sähköpostilistalle ei ole tullut tuosta tapahtumasta mitään mainintaa, vaikka se on perustutkinto-opiskelijoille ilmainen. Ehkä me opiskelijat olemme sitten niin rasittavia, ettei meitä tahdota pilaamaan varttuneempien ja kokeneempien tieteenharjoittajien kokoontumista…

En myöskään muista kuulleeni tuosta graduseminaarissa, missä olisi voinut hyvin suositella tuota paikkana käydä kurkkaamassa, mitä konferenssit ovat. (Jos olet yleisen valtio-opin opiskelija, katso järjestettävät workshopit, siellä on ihan mielenkiintoisia aiheita.)

Arvon laitoksen väki, jos haluatte, että opiskelijat olisivat osa laitoksen toimintaa, pitää teidän olla kavereita meidän kanssa. Yksipuolinen rakkaus ei vain toimi.

Arvon blogin lukija, kommenttiosuus on avoinna näkökulmille, miten tätä ongelmaa on ratkaistu Sinun opinahjossasi. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia ja havaintoja.

Aika taas kertoa, mitä humanisti on kokenut ihmeellisessä yliopisossa. Poliittisen filosofian kurssi on ohi ja suussa on enää paha maku. Mutta, miksi?

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.

Olen päätynyt, hämäriä teitä, Päärakennuksen saliin viisi: Tasa-arvo, perusoikeus ja politiikan haaste–kurssille. Kurssin aihe siis on käsitellä tasa-arvoa ja sitä, mikä on tasa-arvon nykytila ja tulevaisuus. Valitettavasti kurssi keskittyy lähinnä tasa-arvoon, eli sukupuolten yhdenmukaisuuteen, eikä laajempaan yhdenmukaisuuskeskusteluun, kuten etnisiin vähemmistöihin tai seksuaaliseen suuntautumisen aiheuttamiin tekijöihin.

Noh, tämä kuuluu meillä feministisen politiikan tutkimuksen jaksoon, niin tämä ei välttämättä ole kovinkaan yllättävää. Kuitenkin, itse olisin jälkimmäisen tasa-arvonäkökulman kannalla. Lisäksi kurssin sukupuolikoostumus, ja ehkä asennekin kurssilla, häiritsevät minua. Mutta, ehkä isoin pommi tuli tällä kertaa.

Kurssin opettaja totesi, että on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lisätä miesten tasa-arvosta keskustelevan sivuston kurssimme blogiin. Se oli kuulema saada hänen, feministisen politiikan tutkimuksen, veren kiehumaan. Kuvitellaanpa tilanne toisin päin taas vaihteeksi, jollain kurssilla olisi lisätty — näillä kommenteilla — viite tasa-arvokeskusteluun naisnäkökulmasta. Mitenköhän tällöin olisi käynyt?

One thing I’ve been interested for a while are the social networks we develop and document in the modern communication era. Services like Facebook, Twitter and Flickr are not just sharing content, it’s about the networks that are build in these services. Also, e-mails and phone calls would allow us to investigate human patterns in totally new way.

However, often the problem seems to be around getting this kind of data — and being allowed to share the results you make. Luckily, I go acceptance from Helsinki Insitute of Information Technology to develop and publish my, yet unfinished ideas in the project blog. The story there is in Finnish, but I’ll summarize the one main point below.

From the figure we note, that there are two distinct islands. What has caused this kind of behavior? Are there e.g. two different departments there, or some other reason. How to study this further? Luckily the OtaSizzle research project has also other details of users, such as sex, age, survey data, which can be overlaid to this data, and look what we get out. This is, what I (and others from HIIT) will be doing in 2010.

Kokeellisuus on luonnontieteissä normaali menetelmä ymmärtää maailmaa: pudotetaan omenia, tiputetaan höyhenia ja ymmärretään ilmanvastuksesta asioita. Myös ihmisläheisemmät alat, kuten psykologia ja sosiologia soveltavat kokeellisuutta. Mutta. miten yhteiskuntatieteet, kuten politiikan tutkimus suhtautuvat kokeellisiin menetelmiin?

Varsin hyvin, jos olisimme Yhdysvalloissa. Druckman et al. (2006) demonstroivat, kuinka kokeellisten menetelmien käyttö on kasvanut — heidän tutkimuksensa keskittyy amerikkalaiseen American Political Science Reviewhen. Myöskin muut tutkimustraditioon liittyvät instituutiot, kuten julkaisukanavat, koulutusohjelma sekä työpaikkoja oli nähtävissä. Toisaalta, eurooppalaisessa tutkimuksessa ei ole, kirjoittajan tietoon ainakaan tullut, kokeellista otetta. Tosin, Suomessa Turun yliopisto, erityisesti Kaisa Herne (2007), on pohtinut menetelmän käyttöä ja tehnyt muutaman kvasi-kokeellisen testin.

Mutta, olemme paljon puhuneet kokeellisuudesta, mitä kokeellisuus oikeastaan tarkoittaa? Täsmällisempään määrittelykeskusteluun kelpaisi esimerkiksi McGraw (1998) tai McDermott (2002). Kuitenkin, tämän blogin laajuudessa riittää vähän kömpelömpi määritelmä: kokeellisessa asemassa keskeinen tekijä on tutkijan kontrolli. Tämä liittyy esimerkiksi koehenkilöiden valintaan, missä keskeistä on satunnaisuus. Myös toistettavuus voidaan kokea olennaiseksi osaksi kokeellisuutta, mihin liittyy ympäristön muuttujien hallinta.

Mutta, mit hyötyä kokeellisuudesta sitten voisi olla? Jos kysymme, miten kokeellista tutkimusta on jo käytetty ja vastaamme Hoffman & Spitzeriä (1985) ja Druckmania et al. (2006) mukaillen: kokeellista tutkimusta voidaan käyttää:

1. olemassa olevien teorioiden ja hypoteesien testaamiseen
2. uusien teorioiden luontiin empiiriseen tyyliin
3. päätöksentekijöiden toiminnan tukemista, esimerkiksi kokeellisesti testaamalla uuden päätöksentekojärjestelmän toimivuutta.

Eli, kokeellinen tutkimus voi olla akateemisen työn lisäksi käytännöllistä, poliittisia toimijoita tukena. Tämä on kiintoisa alue, joka luonnollisesti johtaa kysymyksiin siitä, onko tämä politiikan tutkijoiden tehtävä — vai tulisiko tieteen ja käytännön pyrkiä erottumaan toisistaan. Mitä mieltä sinä olet?

Lisää kokeellisuudesta politiikan tutkimuksessa on luettavissa politiikan teorian kurssille kirjoittamastani esseestä.

Fluxx-nimisen pelin idea on se, että pelin säännöt muuttuvat pelin aikana. Esimerkiksi pelin voittoehto muuttuu, jollain pelaajista on hallussaan kortteja, joilla voittoehtoja voi muokata. Tämä tietenkin tekee pelistä mielenkiintoisen, koska strategiointi — ja välillä sattuma — ei ole enää suljettu järjestelmä, vaan avoin, jonka luomiseen ja muokkaamiseen pelaajat osallistuvat.

On joitain töitä, jotka oikeasti laajentava ajattelutapaa. Kyseenalaistavat pohjaoletuksia, joita lukijoilla on ja avaavat uusia näkökulmia. Näitä ei välttämättä ole paljon, mutta itse löysin sellaisen — yllättävää kyllä, formaalin politiikan tutkimuksen kritiikistä. Kuitenkin, kehittelen tässä ensiksi tarinan juonta (ns. puppaa) pari kappaletta, ennenkuin palaan varsinaiseen aiheeseen.

“Formaali politiikan tutkimus” toteat ihmeissään. “Eikö politiikan tutkimus olekaan vain käsienheilutusta?” miettii vierustoverisi. Niin, formaali politiikan tutkimus on todellakin on oppiala, joka pyrki matematisoimaan politiikan tutkimuksen hienosti esimerkiksi peliteorian ja rationaalisen valinnat teorialla. Esimerkiksi pienellä todennäköisyyslaskennan sovellutuksella päästiin lopputulokseen, että ryhmä on aina viisaampaan päätökseseen kuin päätöstä tekevä yksilö, pienellä taustaoletuksella tosin. Tai, sitten voitaisiin miettiä, milloin ihmisillä on motivaatio käydä äänestämässä. Toki tätä politiikan tutkijoiden matematiikkaa on kritisoitu (välillä aiheestakin), joista parhain kommentti taisi olla, että jo kolmasluokkalainen osaa enemmän, kuin mitä politiikan tutkimuksen alan parhaissa lehdissä julkaistaan.

Kuitenkin, jätetään tälläinen rakentava kritiikki sivuun. Näissä — kuten monessa muussakin politiikan tutkimuksen töissä — odotetaan olemassaolevaksi joku poliittinen kehikko, jossa eletään. Esimerkiksi uskotaan, että on olemassa joku ristiriitariitaulottuvuus, johon toimijat sijoittuvat. Kuitenkin, William Harrison Riker oli voimakkaasti eri mieltä. Hän kommentoi, että poliitikkojen päärooli on luoda uusia näkökulmia ja uusia ristiriitaulottuvuuksia olemassaolevaan maailmaan.

Ennen täsmällisempää esittystä hänen väitteistään, esitetään kaksi sovellettua esimerkkiä, joiden innoittajina edellä mainittu julkaisu on toiminut. Oletetaan, että pääministeri haluaisi mahdollistaa sähköisen viestinnän paremman valvonnan. Tällöin, hänen kannattaa muokata ihmisten näkökulmia, kyse ei ole sananvapaudesta eikä yksityisyydestä, vaan todellisuudessa tällä valvonnalla suojelemme lapsia. Tunnetusti Internet on täyttä pahoja namusetiä, joita vastaan yhteiskunnalla ei ole nyt välineitä. Vain sähköisen viestinnän paremmalla valvonnalla yhteisömme voisi suojella näitä viattomia lapsia, ja eikai kukaan meistä nyt haluaisi lapsia jättää suojatta?

Toinen esimerkki voisi liittyä ulkopolitiikkaan. Oletetaan, ettei ulkopoliittisesta linjasta, esimerkiksi suhteessa Euroopan unioniin, haluta yleisesti keskustella. Tällöin kaksi toimijaa, pääministeri ja presidentti voisivat käyttää hyväkseen epämääräistä perustuslakia ja siirtää keskustelun huomion siihen, kummalla on legiimi oikeus osallistua näihin kokouksiin. Media ja muiden poliittisten tahojen seuratessa tätä keskustelua, voidaan melko helposti sivuuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on näkökulma, jota sinne mennään edustamaan.

Mutta, niin – mitä Riker sitten tarkoitti tällä. Suoraan yllä mainittua artikkelia tiivistäen:

• Ei ole aina selvää, ketkä ovat toimijoita poliittisen konfliktin ratkaisussa, vaan tähän voi vaikuttaa — esimerkiksi, eduskunnassamme merkittävää voisi olla, meneekö asia suurelle valiokunnalle vaiko erityisvaliokunnalle lausuntoa varten käsiteltäväksi
• Poliitikon suurin työ on luoda uusia toimintamahdollisuuksia, eli esimerkiksi sitä, kuinka termi määritellään ja mitkä ovat mahdolliset vaihtoehdot. Edelleen pysyen parlamentaarisessa esimerkissä, voisi esimerkiksi erilainen tulkinta perustuslain luonteesta ja presidentin valtaoikeuksista hajoittaa hallitus muuttaa merkittävästi toimintamahdollisuuksia.
• Myöskin pelin säännöt, prosessit, ovat muutettavissa olevia. Eduskunnan tapauksessa voisi vaikka tulla kyseeseen nostaa esille kolmas näkökanta jaa:n ja ei:n välissä ja sitten kehittää sopiva menetelmä valita näistä kolmesta se toteutettava.
• Toki on myös mahdollisuus vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, eli siihen, mitä he äänestävät. Eräs esimerkki voisi olla perinteinen lobbaus-toiminta, jossa yksilölle argumentoidaan miksi hänen kannattaisi olla jotain mieltä aiheesta.

Riker siis argumentoi, että herestetiikan myötä useat ne taustaoletukset, joita me teemme ovat vääriä. Koska, toisin kuin voisi ajatella, päätöksenteko ei ole stabiili järjestelmä vaan jatkuvan muutoksen ja uudelleenmäärittelyn kohteena. Toisaalta, tämä jättää erään ajatuksen minulle avoimeksi: jos joudumme myöntämään, että päätöksenteon tavat muuttuvat, niin mitä me silloin oikeastaan tutkimme politiikan tutkimuksessa?

The University of Arts and Design Helsinki Media Lab held a two day conference called Open 2009. The discussion was around the concept of openness and what it actually means to our world and society. I did present one paper there, which I shall discuss in more detail later. So, in this post, I try to summarize the event in some way.

First, what we mean with open? Rather many presenters seemed to approach this from the open source-phenomena. This meant loaning some of the practices from open source world, which didn’t all the times work. Others high lighted openness as a feature of decision making system, such as participatory democracy and freedom of speech. Also, open was seen as an organizational behavior pattern. Thus, maybe the conclusion could be, that the meaning of openness is not trivial, and to quote Saara Taalas, one of the presenters, the definition of closeness is not trivial either: even mathematicians have a term to both open and close system at the same time.

Then, some of the good things I still remember. Yrjö Engeström discussed nicely of existing systems and how we break ourself free from the restrictions. His example was from exams and how he considered, that preparing to cheat is better learning than regular learning.

Secondly, there were some interesting views on how to engage citizens to participate more in the every day life. Peter Tattersall spoke about wikiplaning and Sandra Viña presented her work on creating new public spaces. Peter actually noted an important thing; administration should serve us, not the other way around. Thus, when doing a city plan, he used a method where citizens made the first drafts, that he then worked to a more formal presentation for review. Sandra’s work was to test, how people react to different kind of public spaces.

Lastly, Jarno Koponen discussed on data, streams, privacy and openness. Good idea, that instead of every system building their own data collection infrastructure, there would be some common way of sharing your data. For example, I want certain services to access my location, so instead of actually installing a new app handling this, I would just tell them that this is the URL that you should ping to get my data. One data source, where I then could easily choose, to what extend different services are allowed to access my data. Let’s see, maybe I should try to do a nasty demo on that…

I worked during the summer with OtaSizzle, which has a main component (Aalto Social Interface) that allows everyone to build new services ontop of it. Even thought my work effort is not especially well visible, it feels goof — finally got something out in the wild.

Now the system is go in the sense that there has been a huge marketing push of the two lead services, Kassi and Ossi.1 There are even actual users of in these services.

Well, this is a research thing after all. The guys in HIIT are intressed in the groups and related stuff. I might be doing some social network analysis based on that data… And let’s see what else we can pull out from this.

1. Kassi is a service that facilitates exchange of favors and items and Ossi is a mobile, context aware social service