Humanoidin elämää

On tullut aika tehdä päätöksiä. Opintoni ovat kovin loppusuoralla ja valmistuminen näkyy tunnelin päässä. Sen lisäksi petturimaisesti olen hakeutumassa ei-humaaniin koulutukseen jatkamaan opiskelua ja maailman ihmetteyä.

Siispä, on aika antaa viimeinen kuolonruiske blogille ja siirtää se pian arkistoituun tilaan. Minulla on jotain aloitettuja aiheita, jotka oman mielenrauhan takiani saatan loppuun. Esimerkiksi Tasa-arvon hegemoninen diskurssi tai Think of the Children! nimiset tekstit on luonnoskansiossa. Kumpikin noista teksteistä liittyy olennaisesti kursseihin joita olen suorittanut, ja ne ovat kyllä siinä vaiheessa auttaneet minua selkeyttämään ajatuksiani — tai ainakin kirjaamaan satunnaisia huomioita ylös.

Millainen humanoidin elämä sitten on ollut kuluneen neljän vuoden aikana? Olen alkanut epäilemään, mitä oikeasti olen oppinut — esseitä olen kirjoittanut ja oksennellut erilaisia tenttivastauksia, mutta onko ne oikeasti oppimista?

Vieläkin minua hämmentää teorian käsite. Ja, varmaan olen unohtanut suurimman osan kurssien sisälllöstä. Parhaiten mielessä on tutkimusmenetelmien kurssit, huonoiten varmaan muistaisin poliittista ajattelua. Kai tämä suuri kurssimäärä on oikeasti opettanut minulle jotain — se vaan on muussautunut epämääräiseksi möykyksi, josta en pysty oikeasti osoittamaan mitä olen oppinut. Ja, ainakin tästä saa vakuuttavan näköisen tutkintopaperin, vaikkakin eräät kommentit laskevat tätä arvoa:

Tutkinto on tutkinto. Olipa se aito tai väärennetty, se on siltikin tutkinto. Ei sillä ole väliä

Mutta, humanoidi ei lähde matkalle maailman ympäri — humanoidi lähtee Kumpulaan.

Olen jodssain Atlantin päällä, odottelemista saapumista määränpäähän. Matkalukemisena on Howard Beckerin “Writing for Social Scientists” (2007), jota lukiessani huomasin tehneeni samoja virheitä, mistä Becker varoittaa.

Hän käyttää kappaleen keskustellakseen kirjoittajan persoonasta ja auktoriteetistä. Keskeinen ajatus on, että tietty kirjoitustyyli on tieteelle ominaista, mutta sen ei välttämättä pitäisi olla. Muistan fuksivuonna, kun luin ‘agraaliyhteiskunnasta’. Vaikka se onkin hävettävää myöntää, jouduin tarkistamaan, mitä tuolla oikeasti tarkoitettiin: yksinkertainen maatalousyhteiskunta oli toki tuttu, mutta ei tuollainen sanahirviö.

Nyt olen oppinut käyttämään samalla tavalla laitteita (devices) tai paremminkin temppuja, jotka osoittavat, että olen “sivistynyt“. Todellisuudessa itse ainakin kyseenalaistaisin oman sivistyneisyyteni: klassikkosatuja, kuten vaikka Pikku prinssiä, en ole lukenut; voinko edes huonolla omatunnolla siis väittää itseäni sivistyneeksi?

Mutta niin, varsinainen idea oli, että wanna-be-tutkijoina me matkimme professoreita, kirjoja sun muuta. En tiedä, mistä opin tavan viitata itseeni The authorina, vaikka yksinkertainen I menisi hyvin sen sijasta. Tai kuinka tiettyjen avainsanojen käyttö osoittaa kuuluvuutta tiettyyn ajatteluryhmään — siksi deliberatiivinen demokratia, vaikka keskusteleva ja argumentaatioon perustuva päätöksenteko varmasti menettelisi, varsinkin jos tuohon laittaisi sopivat viitteet.

Beckerin eräs ajatus on, että tuollainen jargonisointi — tietynlaisen kielen käyttö — on turhaa, ja voi jopa vaikeuttaa omaa ajatteluprosessia. Isompi kysymys on, että olenko jo osoittanut tuntevani säännöt, voidakseni sitten rikkoa niitä? Vai, onko minun — kuten monen muunkin opiskelijan — vielä tarve osoittaa kuuluvamme akateemiseen eliittiin?

Aikaisempi, varsin negatiivinen teksti opiskelijoiden asemasta antoi mielenkiintoisen näkökulman laitoksestamme. Kuten aina, se on vain yksi näkökulma monen muun näkökulman joukossa. Koin juuri tälläisen positiivisen hetken, mitä toivoisin, että oppiminen olisi laajemmin.

Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?